Oulun Numismaattinen Kerho r.y.
Oulun numismaattinen kerho r.y.
Perustettu 1962

Tietoa rahoista
Suomen harvinaiset setelit
Numismaatikon tietopankki
Linkkejä
Keskustelu

Oulun Numismaattinen Kerho r.y.
Kokoontumiset
Rahojen arviointi ja osto
Kerhon historia
Tiedotteita
Tarvikemyynti
Toimihenkilöt

Huutokaupat
Kohteiden jättäminen
Huutokauppaan osallistuminen
Listat ja tulokset

Jäsenyys
Liittyminen
Osoitteenmuutos
Eroaminen

 


Kauriinnahasta ja mulperipuusta muoviin - katsaus setelien valmistamisen kehitykseen

Päivitetty 26.2.2009

Setelien painamista ei juuri voi käsitellä puuttumatta väärennysnäkökohtiin, jotka ovat aina taustalla setelien ulkonäköä ja painamista suunniteltaessa. Setelien ulkonäkö on kompromissi esteettisen vaikutelman ja väärentämistä vaikeuttavien tekijöiden välillä. Erityisesti tämä näkyy nykyisissä seteleissä, joiden värit ovat murrettuja ja haaleita verrattuna menneitten vuosien kirkkauteen ja väriloistoon.

Kokonaisen setelin väärentämisen (monistamisen) lisäksi seteleitä voidaan väärentää muuttamalla niiden nimellisarvoa. Tähän monet matkailijat ovat törmänneet itärajan takana, missä pimeiden ruplakauppiaiden suosikkitemppuna oli lisätä ruplaseteliin pari nollaa.

Maailman keksintöjen syntyhistoria voitaisiin hyvällä syyllä jakaa kahteen luokkaan: milloin jokin asia keksittiin Kiinassa ja milloin "muualla maailmassa". Myös setelien osalta tämä jako on hyvin mahdollinen. Kiinassa seteleitä otettiin käyttöön tiettävästi jo 900-luvulla. Ne olivat tehty kauriin nahasta. Keräilijöille tutumpia ovat Ming-dynastian ajalta 1300-luvulta olevat setelit, joiden raaka-aine saatiin silkkiäispuun kuoresta. Nykyajan ihmisen silmin katsottuna lopputulos on varsin kömpelö. Länsimaissa kunnian ensimmäisten setelien käytöstä on vienyt Ruotsi, kuten useimmat muistanevat. Siellähän Palmstruchin pankki laski liikkeeseen seteleitä 1660-luvun alussa. Myöhemmin pankille kävi huonosti ja se ajautui konkurssiin.

Setelien käytön varhaisvuosina painokoneet ja jopa paperi olivat nykynäkökulmasta katsoen harvinaisia. Paperi oli hyvälaatuista lumppupaperia, jossa sitkeät ja pitkät puuvillakuidut antoivat paperille varsin hyviä ominaisuuksia. Painotekniikkana oli kohopaino. Merkittävimmät varmuuspainatustekijät olivat paperin vesileima, paperiin liitetyt sinetit ja koholeimat. Painatuksessa käytettiin useita eri kirjasintyyppejä ja -kokoja. Myös käsinkirjoitetut allekirjoitukset, siis ei painetut, toimivat varmuutta ja aitoutta lisäävinä tekijöinä. Väärennösuhka tuli lähinnä kokonaan käsinkirjoitettujen ja esim. puulaatoilla painettujen tekeleiden taholta. Setelipaperin vesileima on hyvin Eurooppalainen ilmiö. Esimerkiksi USA:n setelipaperissa ei vesileimaa ole käytetty.

Varmuuspainatuksen keinoksi voidaan katsoa, jos vain mielikuvitus riittää, myöskin ne julmat uhkaukset, joita seteleihin painettiin varsinkin niiden alkuaikoina. Hirttotuomiolla tai mestauksella uhkaaminen oli varsin tavallinen tapa kertoa väärentämistä suunnittelevalle kansalaiselle, mikä on sopivaa ja mikä ei. Väärentäjien ilmiantajia taas luvattiin palkita ruhtinaallisesti. Englannissa mentiin niin pitkälle, että myös väärän rahan levittäjät joutuivat köydenjatkoksi. Tällöin rangaistus kohdistui osin varsin syyttömiin, kenties jopa lukutaidottomiin henkilöihin, jotka käyttivät väärää rahaa tietämättään. George Cruikshankin satiirinen "Bank Restriction Note" vuodelta 1818 on julma muisto tältä ajalta.

Painotekniikan kehittyessä myös setelinvalmistusteknologia monimutkaistui. Syväpainatuksessa (intaglio) painolaattoihin kaiverretaan teksti tai kuvio, joka siirtyy painettaessa paperille. Painojäljen voi tuntea konkreettisesti hyppysissään musteharjanteiden muodossa. Mitä suurempi ja syvempi piirto laattaan kaiverrettiin, sitä suurempi ja korkeampi musteharjanne seteliin piirtyi. Itävaltalainen Jakob Degen keksi jo vuonna 1810 koneen, jolla voitiin tehdä vaikeasti jäljennettäviä viivakuvioita, eli ns. guilloche-kuvioita. Myös kuvien, etenkin henkilökuvien, käyttö seteleissä yleistyi. Ihmissilmä on ajan kuluessa harjaantunut lajitoverien kasvonpiirteiden tunnistamiseen ja pienetkin väärentäjän kaiverrustyökalun lipsahdukset näkyivät helposti hallitsijan tai muun setelissä kuvatun henkilön kasvojen piirteissä.

Nykyihminen voi mieltää seteliväärennykset "varkaudeksi" setelin vastaanottajalta. Vasta laajemman ajattelun piiriin tule ajatus, että väärentäjän rikos kohdistuu ennen kaikkea setelin liikkeeseen laskijaan. Tämä käy selkeämmin ilmi, jos ajattelemme esimerkiksi kultakantaan sidottuja seteleitä: "Tästä setelistä Suomen Pankki maksaa X markkaa kullassa". Em. seteliteksteistä tuttu lupaushan tarkoitti sitä, että Suomen Pankki "vaihtoi" setelin X markan summaan kultarahoja, jotka kultakannan voimassa ollessa olivat varsinaista, "oikeaa" rahaa. Englannin setelit ovat hyvä esimerkki allekirjoitusten, setelinumeroiden ja muiden koodien käytöstä, jolla oikeat setelit voitiin erottaa väärennetyistä. Mikäli väärentäjä ei halunnut ottaa riskiä siitä, että hän paljastuu täysin identtisten (mm. sama sarjanumero) setelien levittämisestä, hän joutui helposti "heikoille jäille", koska ei ollut selvillä mikä allekirjoitus tai muu koodi kuluu olla minkin sarjanumeron yhteydessä.

Aikaa myöten setelipaperien kehitykseen tulivat ohuiden silkkilankojen tai väriaineiden käyttö setelipaperissa. American Banknote Companyn tuotteissa oli tyypillistä käyttää pieniä värillisiä pisteitä. Saksalainen Giesecke & Devrient oli aikansa johtava painotalo setelipaperin kehittämisessä. Vuonna 1906 sille myönnettiin Saksassa, Englannissa ja Sveitsissä patentti setelipaperille, jonka massassa oli kapeita painotekstiä sisältäviä paperisuikaleita. Vuonna 1939 se sai patentin keksinnölle, jossa setelipaperiin voitiin lisätä pieniä metallihiukkasia.

1930-luvulla Englannissa kehitettiin merkittävä uutuus, joka on ollut hyvin yleinen koko maailman seteleissä: varmuuslanka. Ensimmäisen kerran se esiintyi 1 punnan setelissä 29. maaliskuuta 1940. Aluksi nämä saattoivat olla metallista, myöhemmin muovista ja metallifoliosta. Viimeksi mainittuja on käytetty yleensä ns. sukeltavassa varmuuslangassa, joka väliin sijoittuu setelipaperin pintaan ja väliin "sukeltaa" paperimassan keskelle. Tämä uutuus esiteltiin ensi kerran vuoden 1970 tyypin 20 punnan setelissä vuonna 1984. Syntymämaassaan tämä keksintö sai nimen Stardust.

Painotekniikan alalla Neuvostoliiton kontribuutio taisteluun väärennöksiä vastaan on Orloff-prosessi, jossa painetun viivakuvion väriä voidaan vaihtaa. Menetelmä on ollut käytössä lähinnä itäblokin maissa ja Kiinassa.

Valokopiokoneiden, erityisesti värikoneiden, yleistyminen yhdessä nykyisten tietokoneskannereiden kanssa on tuonut varmuuspainoteknologialle uusia haasteita. Erityisesti värikopiokoneita voimme syyttää nykyaikaisten setelien ikävännäköisistä, murretuista väreistä, joita kopiokoneen on vaikea toistaa. Seteleihin liitettiin myös ns. mikropainatusta, mikä tarkoittaa niin pientä tekstiä, ettei kopiokone pysty sitä toistamaan. Joihinkin pohjapainatuksen tapaisiin teksteihin on tehty myös tahallisia kirjoitusvirheitä. Ainakin eräässä luottokortissa tätä yksinkertaista "jekkua" on käytetty. Valokopiokoneiden luoman uhan myötä syväpainotekniikan merkitys on uudelleen korostunut. Monissa seteleissä on huomaamattamme käytetty myös ultraviolettivalossa näkyvää mustetta, mitä normaalissa keinovalaistuksessa, päivänvalosta puhumattakaan, ei huomaa.

Uusimpia väärentäjien mieliharmeja ovat hologrammit, joiden valmistuskustannukset ovat massatuotannon myötä laskeneet niin alas, että niitä voidaan käyttää jo pienissäkin nimellisarvoissa. Keräilijöille tutuiksi ovat käyneet myös väriään vaihtavat musteet, eli kuviot, jotka ovat erivärisiä riippuen siitä mistä kulmasta niitä katsoo. Analoginen edellä mainitun kanssa on myös setelien ns. tilt-efekti, eli kohteen kuvio tai teksti muuttaa muotoaan sen mukaan, mistä valo niihin osuu. Seteleitä tarkemmin silmäillyt on myös huomannut setelin molemmilla puolilla geometrisia kuvioita, jotka ovat jotenkin vajaita ja puutteellisia. Kyseessä on ns. See through -kuvio, joka valoa vasten katsottuna muodostaa yhtenäisen kuvion.

Setelien varmuuspainatus on kulkenut pitkän kehityksen tien kiinalaisista nahkaseteleistä ja silkkiäispuun kuorista lähtien. Euroopassa paperi muodostui jo alussa setelirahan "perusraaka-aineeksi" ja sen kausi kesti 1660-luvun Palmstruchin seteleistä, kuriositeetteina pidettäviä poikkeuksia lukuun ottamatta, aina 1980-luvun lopulle saakka. Vuosi 1988 on setelihistoriallisesti merkittävä, koska se toi markkinoille ensimmäisen vakavasti otettavan vaihtoehdon setelipaperille: Australia laski liikkeeseen muovisetelin maan asuttamisen 200-vuotisjuhlapäivänä 27.1.1988. (Ks. Numismaatikko 6/1988 "Muovia ja hologrammeja uusimman setelipainotekniikan käytössä".) Uuden teknologian takana olivat seteleitä liikkeeseen laskevan Reserve Bank of Australian lisäksi Kansainyhteisön tieteellisen ja teollisen tutkimuksen organisaatio (The Commonwealth Scientific and Industrial Research Organisation). Pitkän tuotekehitystyön tuloksena syntyi polymeerimuovi, joka soveltui varmuuspainatukseen. Sivumennen todettakoon, että Australian uusi muoviseteli kärsi alussa (ilmeisesti kiireisen aikataulun takia) laatuongelmasta, joka ilmeni OVD:ksi (optically variable device) kutsutussa varmuuspainatteessa. Viime aikoina suurta huomiota herättäneet Setec Oy:n hologrammiongelmat euroseteleissä eivät siis ole mitenkään ainutkertaisia.

Muovisetelien historiatarkastelussa joudumme välillä palaamaan ajassa taaksepäin muutaman vuoden. Jo 1980-luvun alussa muovia käytettiin setelien painatuksessa Haitin, Costa Rican ja Mansaaren seteleissä. Kyseessä oli Australiassa käytetystä polymeeristä selvästi poikkeava muovilaatu. Siitä käytetään kauppanimeä Tyvek ja sen lisenssiversiosta nimeä Bradvek. American Bank Note Company suoritti kokeiluja 1970-80 lukujen vaihteessa muovialan jättiyrityksen Du Pontin kehittämällä Tyvek-muovilla. Sitä ei kehitetty nimenomaisesti setelituotantoon, vaan se oli vapaasti saatavilla oleva muovilaatu. ABNC valmisti Costa Ricalle 20 colonen setelin (Pick-252) ja Haitille setelisarjan, jossa oli 1, 2, 50 (2 tyyppiä), 100, 250 ja 500 gourden setelit. (Vastaavat Pickin numerot ovat 230b, 231b, 235b ja c, 236, 237 ja 238.) Trooppinen ilmasto osoittautui liian vaikeaksi Tyvekille ja ABNC:n muovisetelivalmistus päättyi siihen. Lisäksi koekappaleita painettiin Ecuadorin, El Salvadorin, Hondurasin ja Venezuelan seteleistä, mutta nämä toteutettiin kuitenkin vain paperiversioina. Alan toinen yrittäjä oli englantilainen Bradbury Wilkinson, jonka omisti (yllätys tai ei) samainen American Bank Note Co. Se valmisti 2,5 miljoonaa kappaletta Mansaaren yhden punnan seteliä (Pick-38). Kun Bradbury Wilkinson siirtyi toisen englantilaisen varmuuspainajan Thomas de la Ruen omistukseen, niin Tyvek/Bradvek-lisenssi ei seurannut kauppaa ja tämäkin muovisetelikokeilu jäi lyhyeksi.

Australiassa kehitetty polymeerimuovi osoittautui käyttökelpoiseksi setelinvalmistukseen ja Australia siirtyi vähitellen kokonaisuudessaan muoviaikaan omissa seteleissään. Nykyinen sarja käsittää nimellisarvot 5, 10, 20, 50 ja 100 dollaria. Alussa mainitun 10 dollarin juhlasetelin lisäksi vuoden 2001 alussa laskettiin liikkeeseen 5 dollarin seteli liittovaltion satavuotisjuhlaan. Australia on hallinnut markkinoita yksin ja vuoden 2001 loppuun mennessä 19 maata on ottanut käyttöön muoville painettuja seteleitä. Australia on toistaiseksi ainoa maa, joka on siirtynyt kokonaan muoviseteleihin. Julkaistuja muovisetelityyppejä on yhteensä 47. Jos mukaan laskuihin otetaan eri päiväys- ja allekirjoitusversiot, lukumäärä on jo yli 80. Täydellisen muovisetelikokoelman kerääminen ja täydentäminen alkaa jo käydä taloudellisilta kustannuksiltaan kalliiksi tavalliselle keräilijälle.

Muovisetelin markkinointiin ja eräänlaiseen koekäyttöön sopii hyvin juhlasetelin (commemorative) käyttö. Näin voidaan testata kansalaisten mieltymystä ja jopa suvaitsevaisuutta uuteen materiaaliin. Jos juhlasetelin painos on riittävä, eikä nimellisarvo ole liian suuri, niin koemarkkinoinnilla saadaan todella oikeaa tietoa. Monella maalla, Suomi mukaan lukien, on omaa setelituotantoa. Tämä seikka tuo lisämutkia muovisetelin käyttöön ottoon. Australialaiset ovatkin käynnistäneet belgialaisen teknologiayhtiö Securencyn kanssa yhteistyön muoviraaka-aineen valmistamisesta ja markkinoinnista nimellä Guardian.

Seuraavissa maissa (aikajärjestyksessä) on otettu käyttöön muoviseteleitä: Australia, Singapore, Länsi-Samoa, Papua-Uusi-Guinea, Kuwait, Indonesia, Brunei, Thaimaa, Sri Lanka, Malesia, Uusi Seelanti, Taiwan, Romania, Pohjois-Irlanti, Brasilia, Kiina, Bangladesh, Salomon-saaret ja Vietnam. Meksiko liittynee joukkoon uudella 20 peson setelillään. Mikäli kokeilu onnistuu, jatkoa on odotettavissa.

Varmuuspainatustekniikka on vuosisatojen myötä kokenut monia muutoksia. Tämän tarkastelun kohteena oleva muutos on hyvin suuri. Uusi teknologia on lyömässä itseään läpi, erityisesti vaikeissa ilmasto-olosuhteissa. Myös paikallinen rahankäyttötapa vaatii seteleiltä paljon, lompakko ei ole kaikille tuttu eikä aina edes tarpeelliseksi koettu.

Esitelmä Oulun Numismaattisen Kerhon 40-vuotisjuhlassa 21.9.2002 / Timo Karjalainen

 

Sähköpostiosoite